Degrowth-keskustelun rantautuessa Suomeen on usein kuultu käsitys, että mikään nykyinen puolue ei ota kantaa kasvuttomaan talouteen. Tavanomaista myös on yhdistää kasvuton talous kestävään kehitykseen, taikka yhdistää se vihreään liikkeeseen. Onhan huoli ympäristön tilasta keskeinen ponnin kasvun kyseenalaistamiselle.

Suomesta löytyy poliittinen liike, joka kyseenalaistaa talouskasvun, aivan aateperintönsä ytimen voimalla. Se ei ole vihreä liike. Se poliittinen aatesuunta joka on lähimpänä kasvuttoman talouden ideaaleja, on alkiolainen keskustaliike. Tämä perustuu hajauttamisen ratkaisevaan merkitykseen kasvuttoman talouden ajurina, sekä ihmisyyden korostamiseen. Saattaa toki olla, että keskustaliike itsekin tarvitsee tässä parempaa itseymmärrystä.

Mielestäni keskustalainen aate on jatkossa ymmärrettävä ennen muuta talouden ylivallan kiistämisenä. Tämä on väistämätön seuraus hajauttamisen periaatteesta. Kasvua luodaan erikoistumalla, eli keskittämällä. Keskittynyt yhdyskuntarakenne, sekä keskittynyt energian ja hyödykkeiden tuotanto luovat kasvua suuremman tehokkuuden avulla. Kun sen sijaan kannatamme hajautettua yhteiskuntaa, emme aina valitse tehokkainta ratkaisua. Tästä seuraa – välttämättä – että Keskustalle talouskasvu ei ole yhteiskuntapolitiikan tärkein tavoite. Tämä on luonnollista, sillä pääasiassa tehokkuuteen pyrkivässä yhteiskunnassa ihmiset voivat pahoin. Lisäksi tehokkaan ja keskitetyn yhteiskunnan riskitkin ovat keskittyneitä.

Hajauttamisella sanomme että pieni on kaunista ja paikallisyhteisöllä on ratkaiseva merkitys. Paikallinen päätöksenteko luo yhteisöllisyyttä, mikä taas torjuu aikamme pahinta vitsausta, juurettomuutta ja vieraantumista, sekä niistä seuraavia ongelmia. Osallisuuden ja yhteisöllisyyden lisäämisen tulisikin olla Keskustan kaupunkipolitiikan oleellinen sisältö.

Näin ymmärretty talouskasvua kumartamaton ja ihmisten välisiä suhteita korostava keskustalaisuus eroaa ratkaisevasti kaikista muista poliittisista aatteista. Sosialidemokraattisessa diskurssissa kyse on taloudellisen toiminnan tuloksen oikeudenmukaisesta jakamisesta. Tämä on kiitettävä tavoite sinänsä, mutta se on sidoksissa talouden rakenteisiin. Ajatteluun on sisäänrakennettuna liiallinen alttius talouskasvun korostamiselle ja talouden ehdoilla tapahtuvalle yhteiskunnan kehittämiselle. – Vasemmiston ajattelua leimaa tätäkin pidemmälle menevä työn ja omistamisen vastakkainasettelu.

Oikeisto puolestaan korostaa markkinoita ja niiden toimivuutta yhteiskunnallisen hyvän lähteenä. Vaikka aste-eroja markkinoiden vapauden sallimisessa löytyy, koko ajatusmaailma on kuitenkin talouden ja materialismin kyllästämä. Tasapainottavaa vastavoimaa on oikeiston suunnalta vaikea löytää ja markkinoiden systeemiheilahtelujen tuhovoima jää hillitsemättä.

Keskustan ero vihreän liikkeen ajatteluun on selvä, sillä vihreä liike suhtautuu hajauttamiseen jopa torjuvasti. Lisäksi vihreä liike lähtee luonnosta ja pitää ihmistä toissijaisena. Juuri tässä on vihreän ajattelun heikkous – ihmisarvon suhteellistava epärealistisuus, joka pahimmillaan ilmenee Linkolalaisena syväekologiana. Vihreys ei ole yhteiskunnallinen ohjelma, sillä vihreä liike kertoo hyvistä tavoitteista, mutta ilman kokonaisnäkemystä siitä, millä tavoitteisiin päästään. Yhteiskunnan muuttamisen sijasta muutosta vaaditaan yksittäiseltä ihmiseltä, joka syyllistetään rakenteiden aikaansaamista ongelmista. Koko agenda on moraalinen, ei käytännöllinen.

On mielenkiintoisella tavalla oireellista että keskustalaista politiikkaa moititaan tehottomien rakenteiden ylläpitämisestä. Tulevaisuudessa tämä voi olla ja tämän täytyy olla myös valinta, valinta elämänlaadun ja hallittujen riskien puolesta, valinta taloushybristä vastaan.

Kirjoittaja: Johannes Hirvaskoski

Milloin yhteiskunnallinen mullistus tai vallankumous on oikeutettu? Historiallisesti tarkasteltuna vallankumousten taustalla on yleensä ollut joko suuren kansanosan kokema epäoikeudenmukaisuus tai pienen eliitin halu ottaa valta haltuunsa. Näissä taustoissa on merkittävä moraalinen ero.

Itsekkyys ja ahneus eivät moraalisesti oikeuta vallankumousta, toivo kurjuuden, orjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden lopettamisesta kyllä. Mutta hyvin harvoin vallankumouksessa käytetyt keinot ovat olleet moraalisesti oikeutetut.

Elämme nyt keskellä tilannetta, jossa kaikkien aikojen oikeutetuin vallankumouksen aihe on ilmiselvä ja moraalisesti oikeutetut keinot ovat käytettävissä. Otsikon “maailman toivo” voidaankin tulkita niin, että kysymyksessä ei ole vain ihmisen toivo, vaan todella koko maailman toivo.

Maapallon katastrofaalinen tilanne on kiistaton, kuten myös taustalla olevat syyt. Niistä ei tarvita enää lisätutkimuksia ja -todisteita, nyt on toimenpiteiden aika. Ellei tule nopeasti merkittävää muutosta, jo alkanut syöksykierre ajaa ihmiskunnan ja koko elonkehän kurjuuteen.

Jos tuhonkierteen syyn ilmaisee yhdellä sanalla, sana on kulutus. Yli maapallon kestokyvyn ja ihmisen tarpeiden nousseen luonnonresurssien kulutuksen taustalla on teollisuusmaiden ajama talouskasvu ja -kilpailu. Näiden taustalla on virheellinen arvomaailma.

Tästä seuraa, että tarvittavan vallankumouksen tulee perustua kahdelle periaatteelle: degrowth ja syväekologia. Nämä puuttuvat juuri niihin epäkohtiin, jotka ovat maailman katastrofaalisen tilan taustalla, eli järjettömäksi kasvanut kulutus ja virheellinen arvomaailma.

Kumottava valta ei ole minkään keisarin tai diktaattorin käsissä, vaan kysymyksessä on aate: talouskasvu.

Degrowth purkaa talouskasvun ja -kilpailun itsetarkoitukselliset mekanismit, muokkaa yhteiskunnan logiikan, rakenteet ja toimintaperiaatteet vastaamaan ihmisen todellisia tarpeita ja sopeuttaa kulutuksen maapallon kestokykyyn. Syväekologia puolestaan antaa ihmisille hyvän, aidon ja luonnollisen arvopohjan, jonka avulla saavutettu muutos voi jäädä pysyväksi sukupolvelta toiselle.

Sekä ihmiset että ympäristö hyötyvät siitä, että talouskasvusta irtaannutaan ja tuotannon ja kulutuksen määrää alennetaan ylikuluttavissa teollisuusmaissa huomattavasti. Tavoitteena on yhteiskunta, joka toimii pienellä kulutuksella paremmin kuin nykyinen yhteiskunta toimii suurella.

Degrowth ei tarkoita talouslamaa, vaan suunnitelmallista yhteiskunnan toiminnan ja tavoitteiden korjaamista. Tällöin paranee myös työllisyys, koska inhimillistä työtä voidaan kireän kilpailun poistuessa käyttää enemmän ja terve yhteiskunta hyötyy kaikkien työpanoksesta.

Kun aineellinen kulutus on alentunut tasolle, joka on sopusoinnussa ihmisen tarpeiden ja ympäristön kanssa, voidaan puhua kohtuutaloudesta. Suomessa tämä taso on noin kolmannes nykyisestä, mikä vastaa 1960-luvun kulutuksen tasoa per henkilö. Tällä tasolla omavaraisuusastekin voi olla huomattavan paljon korkeampi kuin nyt.

Samaten kuin että degrowth:in vaikutus ei ole verrattavissa talouslamaan on myös huomattava, että aineellisen kulutustason laskeminen ei ole menneisyyden kopiointia, vaan siirtymistä todella uuteen. Samalla aineellisella kulutustasolla kuin mitä oli 1960-luvulla voimme luoda paremman yhteiskunnan kuin mikä meillä nyt on ja mikä oli ennen.

Syväekologia perustuu elämäkeskeiseen arvomaailmaan, jossa elämä ilmiönä on kaikkien arvojen äiti, jolle muut arvot perustuvat. Kaikilla lajeilla on loukkaamaton itseisarvo ja koko luonto on arvokas itsessään, riippumatta ihmisestä. Ihmisen hyvä elämä on myös arvo itsessään, mutta ihmisen ei tule tyydyttää toissijaisia tarpeitaan muiden lajien ensisijaisten tarpeiden ja tulevaisuuden kustannuksella.

Kaikki elollinen maapallolla on syntynyt samojen voimien ja prosessien kautta, joten kaikki elämänmuodot ovat sukua toisilleen. Yhteenkuuluvaisuudentunne kaiken kanssa on ihmiselle elintärkeä, koska muuten hän ei osaa elää niin hienovaraisesti, ettei hän turmele ympäristöään.

Kun yhteiskunnan rakenne, ihmisen elämänmuoto ja arvomaailma ovat sopusoinnussa ihmisen todellisten tarpeiden ja ympäröivän luonnon kanssa, ihmiskunnan ja koko elonkehän tulevaisuus on aivan toista luokkaa, kuin mitä se on nykymenon jatkuessa.

Göran Ekström, Vihreän Elämänsuojelun Liiton puheenjohtaja

(Kirjoituksen ydin on liiton seminaarin avauspuheenvuorosta Helsingissä 27.11.2010)

1. Keskustele degrowthista omalla työpaikallasi tai muun keskeisen yhteisösi kanssa.

2. Ideoi keskustelun pohjalta jokin konkreettinen degrowth-hanke, jonka toteuttamisaika mitataan päivissä tai viikoissa, ei kuukausissa.

3. Kerro hankkeesta vastaamalla tähän blogikirjoitukseen. Käytä alla olevaa “Your Comment” -kenttää. Voit myös kommentoida muiden jättämiä ideoita. (Kaikki ideat ja kommentit julkaistaan, mutta roskapostien välttämiseksi kaikki tämän sivuston kommentit kulkevat admin-hyväksynnän kautta. Hyväksynnässä voi mennä jonkin aikaa.)

4. Kutsu KAIKKI osallistumaan hankkeeseen. Levitä kutsua sähköpostitse, blogeissa, facebookissa jne.

5. Toteuta hanke!

Amerikkalainen, kiinalainen, eurooppalainen ja tiibetiläinen tapasivat joka 100. vuosi järjestettävässä talousseminaarissa. He kilpailivat siitä, kuka on kuluneen vuosisadan aikana kehittänyt parhaan talousjärjestelmän.

Amerikkalainen kehuskeli, kuinka vapaat markkinat ja yritysten keskinäinen, innovatiivinen kilpailu olivat tehneet Amerikasta maailman vauraimman maan.

Kiinalainen torui amerikkalaista, että tämä oli kilpailuvietissään unohtanut maapallon tulevaisuuden. “Emme ole vielä niin vauraita kuin te, mutta kasvuvauhtimme on nopeampi kuin teillä ja teemme tämän kaiken luontoa säästäen, sillä panostamme merkittävän osan kasvustamme vihreään teknologiaan!”

Eurooppalainen moitti ankaraan sävyyn kiinalaista tämän kasvuintoilusta. Hän muistutti, että vihreään teknologiaan panostaminen ei riitä, sillä ikuinen talouskasvu johtaa lopulta aina luonnon tuhoutumiseen. “Me olemme simuloineet talousmallin, joka osoittaa että voimme antaa taloutemme jopa laskea, ja silti voimme pitää huolta sekä ihmisten että luonnon hyvinvoinnista. Me panostamme tulevaisuutemme tähän suuntaan.”

Amerikkalainen ja kiinalainen katsoivat toisiaan hämmennyksen vallassa: “Emmekö kilpailekaan talouskasvusta, vaan talouden laskukin voisi olla tulevaisuuden mahdollisuus?” Eurooppalainen oli hyvin ylpeä saavutuksestaan.

Tiibetiläinen oli tovin hiljaa mietteissään. Lopulta hän totesi surullisena, että hänen taitaa olla vain parempi palata takaisin vuorille yhteisönsä pariin. Hän sanoi muille hyvästiksi: “Kulunut vuosisata ei ole ollut eduksi viisaudellenne. Tavataan taas sadan vuoden kuluttua. Ehkäpä sitten olette jo oivaltaneet, että ympäristön ja ihmisten hyvinvointi on paljon muutakin kuin taloutta. Talouskasvua ja talouslaskua… Oi voi voi…”

— Kirjoittanut Timo Järvensivu. Teksti on muokattu www.degrowth.fi -blogissa aiemmin julkaistusta tekstistä. —

Kirjoittanut Timo Järvensivu. Teksti on muokattu aiemmin degrowth.fi -blogissa julkaistusta tekstistä.

Degrowth-liike pyrkii kyseenalaistamaan jatkuvan talouskasvun imperatiivin. Talouskasvun pakkoon perustuvan hyvinvointiliberalismin kritiikki ei ole sinänsä uutta eikä pelkästään degrowth-liikkeen ajama. Samankaltaista kritiikkiä on esittänyt esimerkiksi Sirkku Hellsten vuonna 1995 Filosofisen aikakauslehden artikkelissaan “Toimintamahdollisuudet sosiaalipolitiikan oikeudenmukaisuuden kriteerinä”. Hellsten pohjaa argumenttinsa Senin ja Nussbaumin toimintamahdollisuuksien teoriaan.

Hyvinvointiliberalismissa talouskasvu hyvinvoinnin lähteenä on reifioitu: sitä, mikä oli alunperin teoria, pidetään nyt todellisuuden olemuksena. Talouskasvun vaihtoehtoja etsiessään Hellsten korostaa, että:

“…puhuessamme inhimillisten tarpeiden tyydyttämisestä tulisi keskittyä siihen, että tarpeidemme tyydytys johtaa nimenomaan inhimillisten toimintamahdollisuuksien ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin turvaamiseen eikä niinkään materiaalisen elintason jatkuvaan kohottamiseen.”

Hellstenin mukaan hyvinvointiliberalismi on sortunut “hyödykefetisismiin” eli siihen, että se pitää materiaalista vaurautta sinänsä hyvänä. Varallisuudesta ja BKT:sta on tullut hyvinvoinnin ja elämän laadun mittareita.

Toimintamahdollisuuksien teoria korostaa talouskasvun sijasta ihmisten toimintamahdollisuuksien edistämistä. Toimintamahdollisuuksia ovat esimerkiksi mahdollisuus hyvään elämään, terveyteen ja itsenäiseen ajatteluun. Talouskasvu jossain tapauksissa voi tuottaa toimintamahdollisuuksia, mutta monissa tapauksissa keskittyminen materiaaliseen talouskasvuun myös heikentää toimintamahdollisuuksia. Yhteiskunnassa on siis tärkeämpää keskittyä yksilöllisten toimintamahdollisuuksien tasa-arvoiseen kehittämiseen kuin talouskasvun edistämiseen.

Hyviä esimerkkejä siitä, miten hyvinvointiliberalismin mukainen talouskasvufetisismi heikentää toimintamahdollisuuksiamme – eli hyvinvointiamme – ovat esimerkiksi yhtäältä ylilihavuudesta johtuvat elintasotaudit sekä toisaalta anoreksia ja bulimia. Siitä mikä joskus niukkoina aikoina oli todellinen tarve eli “need” (esimerkiksi nälkä), on ylituotannon myötä tullut halu eli “want” (esimerkiksi mielihyväruoka), jota kuitenkin edelleen perustelemme “tarpeella”. Emme siis enää osaa erottaa tuotanto- ja kulutusyhteiskunnan haluja hyvinvointiyhteiskunnan todellisista tarpeista.

Hellsten tiivistää teesinsä seuraavasti:

“Materiaalisten hyödykkeiden ja resurssien jakaminen on oikeudenmukaisempaa silloin, kun se perustuu yksilön toimintamahdollisuuksien turvaamiseen eikä materiaalisen elintason jatkuvaan kohottamiseen.”

Yksinkertainen ja järkevä teesi, mutta ytimeltään monin tavoin nykyisen talousjärjestelmämme vastainen.

Toimintamahdollisuuksien teoria auttaa meitä näkemään, mikä materiaalinen hyvä auttaa lisäämään hyvinvointia ja mikä ei. Tästä on mahdollista muokata pohja uudenlaiselle hyvinvointipolitiikalle, jossa taloudella (sekä sen kasvattamisella että vähentämisellä) on aidosti välineen, ei tavoitteen asema.

Kirjoittanut Paavo Järvensivu. Teksti on julkaistu aiemmin degrowth.fi -blogissa.

Eräs degrowth-liikkeen päätavoitteista on problematisoida kaikkialle levittäytynyttä talouskeskeistä ajattelua ja tuoda esiin vaihtoehtoja. Taannoisessa Suomen Attacin organisoimassa paneelikeskustelussa filosofi Thomas Wallgren esitti neljä erilaista tapaa suhtautua talouspuheeseen. Tämä jäsennys on varmasti hyödyllinen myös degrowth-liikkeelle:

1. Osallistuminen. Ensimmäinen vaihtoehto on mennä mukaan talouspuheeseen, mutta niin, että pidetään kiinni kestävistä arvoista. Tästä on kyse, kun pyritään kehittämään ekologista ja sosiaalista hyvinvointia ja tasa-arvoa painottavia talouslaskumalleja.

2. Immanentti kritiikki. Toisaalta talouspuhetta voidaan tarkastella sisältä käsin: minkälaisia logiikoita ja paradokseja talouspuhe sisältää? Minkälaisiin ratkaisuihin se pitkälle vietynä päätyy?

3. Rajaus. Kolmas vaihtoehto on määritellä talouspuheelle rajat, joiden puitteissa sen annetaan vaikuttaa. Tässä kohtaa on mielestäni syytä huomioida laajaa kiinnostusta herättänyt käsite onnellisuustalous. Liittyykö siihen sivuvaikutuksia, joiden myötä onnellisuudesta tehdään mitattava, hallinnoitava ja jopa myytävä kohde? Tulisiko jotain kuitenkin jättää talouden ulkopuolelle?

4. Marginalisointi. Taloutta voidaan myös paeta; se voidaan jättää omaan arvoonsa (ks. Fournier 2008). Tällöin yhteiskuntaan syntyy tilaa talouden ulkopuolisille olemisen ja tekemisen tavoille. Talouspuheen ja -ajattelun unohtaminen lienee useimmille näistä neljästä reagointitavasta haastavin. Kun talouden on oikein hyvin sisäistänyt, vaihtoehtojen etsiminen saattaa vaikuttaa mielettömältä.

Lähde: Fournier, V. (2008). Escaping from the Economy: The Politics of Degrowth, International Journal of Sociology and Social Policy, 28(11/12), 528-545.