Pakkoyrittäjyydestä sosiaaliseen ekotalouteen -työpajan alustuksen ja keskustelujen yhteenveto

Työpajan taustaoletukset ja avainkäsitteet

Pakkoyrittäjyyteen viitattiin niiden suurten muutosten tiivistymänä ja metaforana, joita on tapahtunut työntekijöiden oikeuksissa ja työelämän muodonmuutoksissa. Uusliberalistinen talousideologia ja sen tuotto- ja  talouskasvutavoitteet ovat heikentäneet palkkatyötä niin laadullisesti kuin määrällisestikin. Esimerkiksi naisvaltaisten alojen kuntatyöpaikkoja on korvattu vastentahtoisella yrittäjyydellä ulkoistamisen ja yksityistämisen keinoin. Taloussuhdanteiden riskit on siirretty työntekijöille ja varsinkin naisyrittäjyyttä on Suomessa tuettu ja edistetty erityisin toimenpideohjelmin. Paljon mainostettu uusi ”valinnan vapaus” ei toteudu niiden kohdalla, jotka pakotetaan hankkimaan toimeentulonsa ”työllistämällä itse itsensä” tai esim. alihankkijoina työpaikkojen hävittyä mm. valtion ”tuottavuusohjelmien” seurauksena. Tämä koskee niin naisia kuin miehiä. Huolestuttavinta on ilmiö nimeltä ”työssäkäyvät köyhät”, millä tarkoitetaan sitä, ettei ansiotyöstä välttämättä enää saa riittävää toimeentuloa.

Talouskasvuvimman ekologisen lyhytnäköisyyden vaikutuksia on alettu mitata ekologisen jalanjäljen mittareilla. Sen sijaan työelämän työnantajavetoisten uudistusten sosiaalista jalanjälkeä ei huomioida eikä sellaisia mittareita ole luotu mm. kuntien käyttön. On harhaanjohtavaa mitata vain tuottavuuden kasvua huomioimatta pakkosäästöjen sosiaalisia vaikutuksia ja hintaa. Suuryritykset ja työnantajapiirit ovat saaneet nykyhallitukselta monenlaisia tukia ja verotuksellisia etuja samaan aikaan, kun turvallinen palkkatyö on halkaistu, pätkitty ja silputtu työntekijöiden oikeuksien, loma-oikeuksien ja eläkekertymän kustannuksella. On korkea aika suunnitella ja ottaa käyttöön yritysten ja kuntien vuosikatsauksissa myös rakennemuutosten ja ”säästöjen” sosiaalinen jalanjälki vaikkapa vain suuntaa-antavana arviona: kuinka paljon väkeä on ulkoistettu kyseenalaisen ”kilpailukyvyn” ja  ”talouskasvun” verukkeella, ja mitä kuluja siitä on aiheutunut. Esimerkkejä voivat olla toimeentulotuen hakemusten lisääntyminen, työttömyyden kustannukset, sosiaalisen syrjäytymisen psykologiset seuraukset, lisääntynyt terapia- ja mielenterveyspalvelujen tarve, sairaslomat, työkyvyttömyyseläkkeet ja niin edelleen. Kuinka paljon tuottavuusvimma ja tehotalous ovat saastuttaneet ympäristöä ja yhteiskuntaa  myös työilmapiirin pilaamisena?

Sosiaalinen ekotalous talouskasvuideologian vaihtoehtona tekee näkyväksi sen, että vallitseva talousmalli perustuu koviin tuotto- ja talouskasvu-odotuksiin, joissa sosiaalisten siteiden rooli ja vaikutukset hyvinvointiin on ulkoistettu ”menoerinä” ja ”rönsyinä.” Kapitalismi on tietoisesti irrottanut ja ulkoistanut sosiaaliset ja henkiset siteet taloudesta erillisiksi elämänalueiksi (lähinnä naistyöksi ja diakoniaksi). Tämä suuntaus on historiassa edennyt pisteeseen, jossa nykyajan ylikuormittavasta työelämästä on tullut työturvallisuuslakien vastainen riski henkiselle ja psyykkiselle terveydelle. Degrowth tulee ymmärtää myös näiden työelämän sosiaalisten siteiden palauttamisena arvoonsa. Hoiva- ja opetustyössä laatuaikaa, läsnäoloa, välittämistä ja huolenpitoa on lisättävä nyt tapahtuneen supistamisen sijaan. Esimerkiksi hoiva-alojen tuottavuutta ei voida kasvattaa pitämällä kuolevan kädestä nopeammin. Naisvaltaisille aloille tuodut tulosmittarit eivät lainkaan sovellu niille.

Toteutuakseen uuden vastuun ja yhteisöllisyyden sosiaalinen ekotalous edellyttää, että alamme kehittämään myös niin sanottua huolenpito- ja lahjatalouden eetosta yhteishyvän kierrättämisenä ja tarpeisiin vastaamisen logiikkana ja kulttuurina. Tässä suhteessa voimme oppia muilta kulttuureilta,  jotka eivät ehkä ole yhtä teknologisesti kehittyneitä, mutta joiden sosiaaliset käytännöt ovat paljon terveemmällä pohjalla.

Seminaarin konkreettisista ehdotuksista

Työpajassa sosiaalisen ekotalouden konkretiaksi nostettiin ja ehdotettiin mm. aikapankkeja, paikallisrahaa, luomu- ja vaihtopiirejä, autotalli-kirpputoreja, jo olemassa olevien yhteisöjen voimaannuttamista ja tukemista, miesten pakkoyrittäjyyden tunnistamista, pääoman ahneuden sosiaalisten vaikutusten tunnistamista, ja mallin ottamista kulttuureilta, joilla on pitkäaikainen kokemus solidaarisesta lahjataloudesta. Vaadittiin myös sen tunnetuksi tekemistä, että vain n. 20 prosenttia maailman kansoista elää homo economicus – eli talousorientoituneen ihmiskäsityksen mukaisesti esimerkiksi anteliaan homo donans -ihmisnormin sijaan. Degrowth-ajattelu toteutuu vain darwinistista ihmiskuvaa muuttamalla. On luovuttava länsimaisesta oletuksesta ihmisen luontaisesta kilpailuhenkisyydestä ja oman edun tavoittelun keskeisyydestä, joka ei ole lainkaan universaali ihmiskäsitys. Degrowth-liikkeen tulee olla monikulttuurista, jotta länsimaiden tutkijat ja aktivistit voivat ottaa opiksi muiden länsimaita paljon pidempään ekososiaalisessa kulttuurissa eläneiden kulttuurien ekologisesta ja sosiaalisesta kokemuksesta ja ”parhaista käytännöistä.”

”Huippututkijoiden” alustusten suhteen todettiin, että myös degrowth- teorioissa voi tapahtua alkuperäiskansojen ja naisten tiedon haltuunottoa ja uudelleen keksimistä/uudeksi pukemista ikään kuin sivilisaation kriisi ja sosiaalisen merkitys olisi taloustieteen sisältä pulpahtanut ”uusi” oivallus.

Osana tuottavuusvimmaan kriittisesti suhtautuvaa, sukupuolisensitiivistä arvomurrosta taloustieteen gurujen rinnalle tulee kutsua alkuperäiskansojen ja muun muassa ekososiaalisesta kestävästä tulevaisuudesta kirjoittaneita naisia. Heidän kontribuutioistaan tulee ottaa oppia. Teknologian aiheuttamia ylilyöntejä ja resurssien riistoa ei voida korjata lisäämällä vain teknologiaa: herruusjärjestelmien kehittäjien ja patriarkaalisten yhteiskuntien monokulttuuria ja yksipuolisia kehitystrendejä ei voida myöskään korjata vain paikkaamalla hieman näitä järjestelmiä. Tarvitsemme yksisilmäisen talouskasvu-uskonnon sijaan moniarvoista, erilaisista etnisistä ja kulttuurisista lähtökohdista tuotettua tietoa ja arvojen kaleidoskooppia osaksi kokonaisvaltaista kasvunlaskun, kapitalismin purkamisen prosessia.

Alkuperäiskansojen vielä tänäänkin omaksumaa lahja- tai takaisinantamisen talousmallia/maailmankuvaa sekä lahjan sosiologista ja feminististä teoriaa tulisi hyödyntää uuden, solidaarisemman ja yhteisvastuullisemman eetoksen omaksumiseksi. Tulee välttää sukupuolten ja muiden ryhmien jyrkkää vastakkainasettelua, mutta ei tule myöskään kiistää sukupuolten kasvatuksesta juontavia eroja ja valtasuhteiden epäsymmetrioita. On huomioitava lopultakin, että naisten ilmainen tai huonosti palkattu hoiva- ja huolenpitotyö edustaa noin 40 prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta sitä ei pidetä ”tuottavana”. Se nähdään naisten ”luonnollisena” kansalaisvelvollisuutena.

Tämä on naisvaltaisiin aloihin kohdistettua rakenteellista ja asenteellista väkivaltaa. Kapitalismin ja patriarkaalisten talousmallien tapa määritellä “työ” ja tuottavuus tulee muuttaa juuriaan myöten. Työpajassa ehdotettiin, että esimerkiksi imettäminen nähtäisiin ekosysteemien ravitseviin käytäntöihin verrattavana kollektiivisen keskinäisriippuvaisuuden ja hyvinvoinnin ulottuvuutena, joka tulisi kuitenkin määritellä myös sillä tavoin “tuottavaksi” ettei se voisi olla veruke naisten köyhdyttämiselle osana “naistyön” luonnollistamisen kulttuuria.

On tarpeen nähdä naisille ominaisempi huolenpidon lahjatalous omanlaisenaan logiikkana ja maailmankuvana, arvokehikkona, sen sijaan että sen kuvitellaan edustavan vain vaistonvaraista biologista äitimistä. Koska tämä logiikka perustuu tarpeisiin vastaamiseen ilman vastavuoroisuuden odotusta, se soveltuu ”hoivarationalistiseksi” eetokseksi, joka tulisi ulottaa nimenomaan kovien arvojen talouselämään ja politiikkaan. Sen sijaan, että vain puretaan työelämän segregaatiota houkuttelemalla miehiä hoiva-aloille ja naisia teknologiaan, yhteiskunnan arvomurrosta tulee edistää viemällä huolenpitotalouden maailmankuva elämän aloille, joissa egokeskeinen voiton-
ja tuottavuuden tavoittelun arvomaailma on romuttanut inhimillisyyden. Tässä suhteessa degrowth- ajattelussa tulisi valita aivan päinvastainen suunta kuin mihin kovien kilpailuhenkisen, korostuneen miestapaisuuden työelämämalli ajaa yhteiskuntaa.

Työpajassa kannustettiin luomaan uusi yhteisöllisyyden kieli markkina- ja vaihtotalouden puhetapojen tilalle; hoivan eetosta esitettiin kilpailun ja itsekeskeisyyden korvaavaksi eetokseksi, kannatettiin pienten yritysten ja osuuskuntien tukemista suuryritysten sijaan,  painotettiin luottamuksen vahvistamista yhteisöissä pudotuspelien hengen tilalle, esitettiin siirtymistä uudenlaisen ihmisyyden luomiseen ja kasvatusmalliin, painotettiin yhteisten tilojen, agorien, merkitystä ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä. Kysyttiin myös miten ihmiskunta on aikaisemmin purkanut sairaat järjestelmät ja millä seurauksin.