Talouskasvun sijaan olisi parempi tavoitella toimintamahdollisuuksien edistämistä

Kirjoittanut Timo Järvensivu. Teksti on muokattu aiemmin degrowth.fi -blogissa julkaistusta tekstistä.

Degrowth-liike pyrkii kyseenalaistamaan jatkuvan talouskasvun imperatiivin. Talouskasvun pakkoon perustuvan hyvinvointiliberalismin kritiikki ei ole sinänsä uutta eikä pelkästään degrowth-liikkeen ajama. Samankaltaista kritiikkiä on esittänyt esimerkiksi Sirkku Hellsten vuonna 1995 Filosofisen aikakauslehden artikkelissaan “Toimintamahdollisuudet sosiaalipolitiikan oikeudenmukaisuuden kriteerinä”. Hellsten pohjaa argumenttinsa Senin ja Nussbaumin toimintamahdollisuuksien teoriaan.

Hyvinvointiliberalismissa talouskasvu hyvinvoinnin lähteenä on reifioitu: sitä, mikä oli alunperin teoria, pidetään nyt todellisuuden olemuksena. Talouskasvun vaihtoehtoja etsiessään Hellsten korostaa, että:

“…puhuessamme inhimillisten tarpeiden tyydyttämisestä tulisi keskittyä siihen, että tarpeidemme tyydytys johtaa nimenomaan inhimillisten toimintamahdollisuuksien ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin turvaamiseen eikä niinkään materiaalisen elintason jatkuvaan kohottamiseen.”

Hellstenin mukaan hyvinvointiliberalismi on sortunut “hyödykefetisismiin” eli siihen, että se pitää materiaalista vaurautta sinänsä hyvänä. Varallisuudesta ja BKT:sta on tullut hyvinvoinnin ja elämän laadun mittareita.

Toimintamahdollisuuksien teoria korostaa talouskasvun sijasta ihmisten toimintamahdollisuuksien edistämistä. Toimintamahdollisuuksia ovat esimerkiksi mahdollisuus hyvään elämään, terveyteen ja itsenäiseen ajatteluun. Talouskasvu jossain tapauksissa voi tuottaa toimintamahdollisuuksia, mutta monissa tapauksissa keskittyminen materiaaliseen talouskasvuun myös heikentää toimintamahdollisuuksia. Yhteiskunnassa on siis tärkeämpää keskittyä yksilöllisten toimintamahdollisuuksien tasa-arvoiseen kehittämiseen kuin talouskasvun edistämiseen.

Hyviä esimerkkejä siitä, miten hyvinvointiliberalismin mukainen talouskasvufetisismi heikentää toimintamahdollisuuksiamme – eli hyvinvointiamme – ovat esimerkiksi yhtäältä ylilihavuudesta johtuvat elintasotaudit sekä toisaalta anoreksia ja bulimia. Siitä mikä joskus niukkoina aikoina oli todellinen tarve eli “need” (esimerkiksi nälkä), on ylituotannon myötä tullut halu eli “want” (esimerkiksi mielihyväruoka), jota kuitenkin edelleen perustelemme “tarpeella”. Emme siis enää osaa erottaa tuotanto- ja kulutusyhteiskunnan haluja hyvinvointiyhteiskunnan todellisista tarpeista.

Hellsten tiivistää teesinsä seuraavasti:

“Materiaalisten hyödykkeiden ja resurssien jakaminen on oikeudenmukaisempaa silloin, kun se perustuu yksilön toimintamahdollisuuksien turvaamiseen eikä materiaalisen elintason jatkuvaan kohottamiseen.”

Yksinkertainen ja järkevä teesi, mutta ytimeltään monin tavoin nykyisen talousjärjestelmämme vastainen.

Toimintamahdollisuuksien teoria auttaa meitä näkemään, mikä materiaalinen hyvä auttaa lisäämään hyvinvointia ja mikä ei. Tästä on mahdollista muokata pohja uudenlaiselle hyvinvointipolitiikalle, jossa taloudella (sekä sen kasvattamisella että vähentämisellä) on aidosti välineen, ei tavoitteen asema.